Mom shaming. Miksi se sattuu niin kovasti?

Mom shaming, jota voisi kutsua käsitteellä äitiys-ylenkatse, elää vahvasti nykyäitien keskuudessa. Miksi me äidit ilkeilemme toisillemme, kun voisimme kannustaa ja iloita yhdessä vanhemmuuden matkasta?

 

Muistan sen päivän kuin eilisen. Olin tutussa äiti-lapsi -piirissä, jossa kävin perjantaisin vauvani kanssa. Oli mukava tavata muita äitejä ja antaa vauvojen ja isompien lasten leikkiä keskenään. Tuntui helpottavalta, että kukaan ei pahastunut, jos joutui katkaisemaan lauseen kesken oman, kun oma vauva parahti. Olimme nuoria äitejä, joista oli mahtavaa tulla tähän yhteiseen tilaan nauttimaan tarjottavista ja aikuisesta keskusteluseurasta.

 

Tuona perjantaina minua jännitti erityisen paljon, koska en enää olisikaan yksi niistä äideistä, joka ottaisi vauvansa rinnalleen, vaan kaivaisi korvikepullon kassista. Se tuntui kummallisen kamalalta, vaikka tiesinkin, että valintani oli koko perheemme parhaaksi. Vauvani vaikea allergia oli paljastunut muutama viikko sitten, olimme päässeet sairaalasta ja oppineet elämään voimakkaasti iho-oireilevan pienokaisen kanssa.

 

Menneet kuukaudet olivat olleet tuskaisia. Olin valvonut ja itkenyt vauvani vaikeaa tilannetta. Ihmetellyt, miksi pienokaiseni näytti kuin hänet olisi pelastettu palavasta talosta,  vakavat palovammat poskillaan ja päänahka paksun karstan ja tulehtuneen ihon peitossa. Pahimpina päivinä pysyimme kotona, koska en jaksanut lähteä muualle.

 

Tieto allergioista ja siitä seurannut päätös lopettaa hyvin sujunut imetys oli yhtä aikaa raskas ja vapauttava. Rintamaitoni oli myrkkyä sellaisenaan vauvalleni ja olisi vaatinut minulta luopumista niin monesta nautintoa tuottavasta asiasta, että siinä elämänvaiheessa se olisi tehnyt minusta katkeran akan.

 

Niinpä valitsin tien, joka oli helpompi ja mahdollisti sekä minulle, vauvalleni, että puolisolleni mukavamman arjen. Valitsin korvikkeen, enkä vaivalloista imetysdieettiä.

 

Ja siinä sitten olin valmiina pulloni kanssa, kun äitipiirin imetyskuningatar ja luomuvanhemmuuden lipunkantaja käänsi katseensa pullooni ja tuhahti kuuluvasti nostaessaan oman vauvansa rinnoilleen. Tunsin oloni niin mitättömäksi, että meinasin purskahtaa itkuun. Mutta purin hammastani ja kävelin mikrolle, jossa lämmitin maidon sopivaksi syöttämistä varten.

 

Kun palasin paikalleni, tämä äiti luennoi ylimieliseen sävyyn, kuinka haitallista mikrottaminen oli ruualle ja sitä kautta lapselle. Ja kuinka he eivät edes omistaneet mikroa. Korvikkeesta hän ei sanonut mitään, mutta me kaikki tiesimme, mitä hän niistä ajatteli.

 

Noista vuosista on jo aikaa. Olen toipunut tuosta kokemuksesta ja uskaltanut seistä omien vanhemmuusvalintojeni takana, koska tiedän, etteivät ne kuulu kenellekään muulle kuin omalle perheelleni. Joskus valinnat ovat perustuneet puhtaaseen järkeilyyn, joskus sydämen ääneen. Mutta nykyään, 18-vuotiaan pojan äitinä tiedän valinneeni melko lailla mukavasti.

 

Pojastani on kasvanut lämminsydäminen, kriittisesti ajatteleva ja onnellisen oloinen nuori mies. Hän ei ole kuin muut, hän on vapaasti oma itsensä.

 

Mom Shaming elää ja voi hyvin verkkoympäristöissä

 

Mom shaming, jota voisi kutsua käsitteellä äitiys-ylenkatse, elää vahvasti nykyäitien keskuudessa. Kasvottomassa verkkoympäristössä ilmiö nousee herkemmin esiin ja altistaa äitejä masennukselle ja riittämättömyyden tunteille. Sosiaalisen median kiiltokuvaäidit nostavat meidän tavisten rimaa korkealle. ”Kuinka ihmeessä tuo näyttää aina yhtä freesiltä ja lapsetkin ovat niin suloisia, kun minä nyhjötän täällä kotona pieruverkareissa ja lapsetkin vaan tappelevat keskenään?”

 

Sosiaalipsykologi Leon Festinger kehitti 1950-luvulla sosiaalisen vertailun teorian, jonka mukaan todellisuutta rakennetaan ihmisten välisiä mielipiteitä vertailemalla. Vertailu johtaa yhteisten näkemysten  syntymiseen ja tästä yhteisestä näkemyksestä erottautuminen aiheuttaa kognitiivisen dissonanssin, eli epämukavuuden tunteen ihmisessä.

 

Niinpä hakeudumme helposti samalla tavalla ajattelevien ihmisten pariin ja saamme heiltä vahvistusta omalle identiteetillemme. Edustamme sitä ryhmää, jonka joukkoihin kuulumme. Sosiaalisessa mediassa tämä näkyy vahvana polarisaationa. Syntyy ääri-ilmiöitä, joissa helposti unohtuu, että jokaisen mielipiteen takana on oikea ja aito ihminen. Toinen äiti, joka voi tuntea olonsa yhtä haavoittuvaksi kuin kaikki muutkin äidit.

 

Kasvokkaisessa kohtaamisessa ja etenkin tuttavien kesken, varomme luonnollisesti nolaamasta toisiamme heidän valinnoistaan. Vaikka itse liputtaisimmekin lempeän ja lapsijohtoisen kasvatuksen puolesta, voimme olla ystäviä äidin kanssa, joka pitää napakoita rajoja arjessa ja jättää lapset välillä puolisolleen, koska haluaa itse tuulettua hetken kodin ulkopuolella.

 

Mutta, käsi sydämelle, onko kukaan meistä ollut aidosti kritiikitön täysin eri tavoin toimivaa äitiä kohtaan?

 

Olemmeko paheksuvia, koska kadehdimme vai säälimme tuota ymmärtämätöntä reppanaa, joka varmasti tuhoaa perheensä jättämällä alle vuoden ikäisen isälleen viikonlopuksi??!!!

 

Niinpä suuntaamme nettiin ja kirjoitamme anonyyminä ilkeän kommentin tai aloituksen Vauva-sivustolle. Jossa sen lukee väsymystään itkevä äiti, jolta puuttuvat tukiverkot ja varallisuus oman ajan järjestämiseksi.

 

Miten meni noin niinku omasta mielestä? Tuliko hyvä mieli?

 

Miksi äitiys ei yhdistä, vaan erottaa?

 

Vastaavaa ylenkatsetta ei minusta esiinny isien keskuudessa. Miehille isyys tuntuu pääasiassa olevan yhdistävä tekijä, josta he kyllä keskustelevat vertaisten kesken mutta se ei samalla tavalla tunnu olevan olemisen keskiössä.

 

Vanhemmuuteen liittyvistä vaikeista tunteista olen kirjoittanut täällä.

 

Ehkä olen vanhanaikainen mutta koen isien parissa tapahtuvan vastaavaa sosiaalista vertailua ihan muissa asioissa kuin siinä, kuinka vauvaa syötetään, tai nukutetaan.

 

Miksi eri vanhemmuustyylien välille muodostuu äitien keskuudessa niin vahvoja kuplia? Olen kokenut, että me äidit syyllistymme tavattoman herkästi erilaisista asioista. Koemme jatkuvasti olevamme vastuussa arjen valinnoista ja haluamme lapsillemme vain parasta. Kuitenkin loppuelämää ajatellen on ihan sama, syökö vauva pullosta vai tissistä, annetaanko luomusormiruokaa, vai valmiita soseita, käytetäänkö paljasjalkakenkiä vai tavallisia kenkiä jne.

 

 

Normaaliin elämään ei kuulu täydellisyyden tavoittelu, vaan sopiva vaihtelu. Välillä voi hifistellä jostain jutusta mutta sitten voikin heittäytyä laiskaksi ja antaa mennä, koska se vaan tuntuu mukavammalta. Lazy parenthood on uusi ilmiö maailmalla ja se kuulostaa minusta tervetulleelta.

 

Pahinta on se, jos jää omien harhakuvitelmiensa vangiksi. Niin kuin minullekin meinasi käydä. Itkin kirvelevää pettymystäni, kuinka lapseni ei asettunut siihen äitiyden muottiin, jonka olin itselleni rakentanut. Olin suorastaan vihainen. Onneksi minulle sattui vahva ja viisas puoliso, joka kuunteli itkuani, otti vauvan sylistäni, meni neuvolaan ja järjesti minulle reseptin ja nukahtamislääkkeet, jotta saisin nukuttua ja katkaistua tuhoisien ajatusten kierteen.

 

Mitä jos me äidit kohtelisimme muita äitejä tasaveroisina ja yhtä arvokkaina. Kaikki omalla tavallaan ja omien valintojensa kautta. Mitä, jos lakkaisimme tölvimästä muita äitejä ylenkatsetta tihkuvilla kommenteillamme ja kuuntelisimme sosiaalisen mediassa avautuneen väsyneen äidin avunpyyntöä empaattisesti ja ilman arvolatausta? Jos vastaisimmekin vain kysymykseen, emmekä lähtisi analysoimaan sitä, mikä mielestämme on väärin.

 

Onnistuisiko se? Lopettaa Mom Shaming.