Lapsentahtisuus ja lapsentahtisuuden käsite voi hämmentää monia vanhempia. Lapsentahtisuuden käsite yhdistetään lapsen elämään liittyviin kehitysvaiheisiin ja niihin liittyviin siirtymisiin. Kuten syömiseen, vierottamiseen tai nukkumiseen. Lapsentahtisuudesta voidaan puhua myös leikkimiseen tai kasvatukseen liittyvissä asioissa.
Sosiaalisen median vanhemmuuskeskusteluissa syntyy herkästi vaikutelma, että lapsentahtisuus tarkoittaa sitä, että vanhempi unohtaa muutamaksi vuodeksi omat tarpeensa ja totuttautuu menemään perheen pienimpien ehdoilla. Varoen kaikin tavoin puuttumasta ja hoputtamasta.
Tulkinta vaikuttaa varsin yksipuoliselta, eikä tästä varmasti ole kyse, kun käsitettä on alettu käyttää vaihtoehtona esimerkiksi äidintahdistamiselle. Lapsentahtisuus on paljon monimutkaisempi ja kokonaisvaltaisempi käsite kuin se, nukkuuko lapsi perhepedissä vai ei.
Kun koetin löytää tarkkaa määritelmää käsitteelle lapsentahtisuus, löysin vain erilaisia ohjeistuksia imetykseen, pulloruokintaan, sormiruokailuun ja nukkumiseen. Tehdessäni yhteenvetoa näiden ohjeistusten välisestä yhteisestä tekijästä, ydinajatuksena on havaita lapsen valmiudet ja hänen lähettämät viestit ja tukea niitä tarjoamalla mahdollisuuden edetä omaan yksilölliseen tahtiin.
Tehdäänpä siis ihan virallinen Muksuperheen unen käsitteen määrittely lapsentahtisuudelle:
Lapsentahtisuus on lapsen valmiuksien tukemista lapsen yksilöllistä kehitystahtia ja temperamenttia myötäillen.
Mitä tämä sitten käytännön tasolla tarkoittaa?
Katso vauvaasi, katso vauvaasi, katso vauvaasi!
Yllä mainitun ohjeen on antanut kasvatus- ja kiintymyssuhdeguru Jari Sinkkonen. Sinkkonen on sanavalmis ja napakka asiantuntija, jolla on jalat tiukasti maassa. Hän kehottaa vanhempia tutustumaan vauvaansa, olemaan avoin ja vastaanottavainen. Mutta pitämään kuitenkin turvallisen ja ohjaavan aseman perheen arjen sujuvuuden mahdollistajana.
Lasten unta ja perheiden nukkumista jo yli 30 vuotta tutkinut lastenneurologi ja pediatrinen unilääkäri, Outi Saarenpää-Heikkilä on todennut useissa haastatteluissa ja koulutustilanteissa uniongelmien kasvaneen merkittävästi 90-luvulta lähtien. Suurimpana vaikuttavana tekijänä hän näkee liian pitkälle menneen lapsentahtisuuden, jossa vanhemmalta on unohtunut oma tärkeä roolinsa toimivan kokonaisuuden muodostajana.
Samaa asiaa painottivat myös Raaseporin sairaalan sairaalaunikoulun kokeneet hoitajat, kun pari vuotta sitten vierailin osastolla tutustumassa sairaalaunikoulun toimintaan.
Kuinka sitten voisi toteuttaa toimivaa lapsentahtisuutta? Minusta selkeimmän vastauksen kysymykseen antavat The Happy Sleeper -kirjan tekijät, perheterapeutti Julie Wright ja psykoterapeutti Heather Turgeon
Nämä kokeneet perheohjaajat määrittelevät lapsentahtisuuden lapsen taajuudelle virittäytymisenä. Kun vanhempi tarkkailee avoimesti omaa lastaan, hän alkaa havaita, kuinka lapsella on erilaisia luontaisia taipumuksia ja valmiuksia, joita tukemalla voidaan muodostaa toimivia rutiineja.
Jokainen lapsi on myös yksilöllinen ja esimerkiksi lapsen temperamenttityyppi vaikuttaa suuresti asioihin, jotka toimivat juuri tällä lapsella. Ymmärtämällä oman lapsensa valmiuksia ja temperamenttia voi myös välttää tapoja, jotka voivat aiheuttaa lapsessa tarpeetonta ahdistusta.
Vanhemmuuden tyyli vaikuttaa lapsen hoivaan
Turgeon ja Wright määrittelevät kirjassaan kolme vanhemmuuden tyyliä: Välinpitämätön, Joustava ja Ylisuojeleva. Välinpitämätön tyyli voi johtaa lapsen traumatisoitumiseen ja liian varhaiseen itsenäistymiseen. Joustavassa tyylissä lapsi saa sopivasti tukea mutta myös tilaa kasvattaa omia valmiuksiaan, kun taas ylisuojelevassa vanhemmuudessa lapsen orastavat valmiudet tukahtuvat viiden tähden palveluun, joka on auki 24/7.
Lapsen tunteiden ja käyttäytymisen säätelytaidot voivat jäädä vajaiksi sekä välinpitämättömän, että ylisuojelevan tyylin seurauksena.
Alla oleva kuva Turgeonin ja Wrightin kirjasta vertaa onnistuneesti vanhemmuuden tyyliä rakennustelineisiin. Scaffolding ( rakennustelineet ) on psykologiasta tuttu ja Lev Vygotskyn kehittämä käsite, joka tarkoittaa kehittyneemmän ohjaajan avulla suoriutumista, jolloin taitoa opetteleva yltää parempaan tulokseen kuin hän omillaan selviäisi.
Tätähän toimiva vanhemmuus mitä suurimmassa määrin on. Kokeneempi vanhempi ohjaa kokemattomampaa lasta. Lapsen valmiuksia myötäillen. Ei tukahduttaen tai yksin jättämällä. Näin lapsi oppii tunnistamaan myös omat voimavaransa, saa aitoja onnistumisen kokemuksia ja kykenee luottamaan hyväntahtoisen vanhemman tukeen.
Anna lapselle tilaa onnistua itsenäisesti
Turgeon ja Wright puhuvat kirjassaan tilan antamisesta lapselle ja siihen liittyvästä pienten vastoinkäymisten voittamisesta. Vaikeuksien kautta voittoon, kuuluu vanha sanonta. Ja ai, että se tuntuukin hyvältä!
Parhaiten tilanne konkretisoituu perheissä, joissa melskaa tahtoikäinen taapero, jonka Minä-Ite! -vaatimukset koettelevat hermoja vaikkapa kiireisinä aamuhetkinä.
Kun muksu on koettanut hyvän tovin pukeutua itsenäisesti ja saanut lopulta kiskottua legginsit päälleen nurinpäin ja saappaat vääriin jalkoihin, ei auta kuin ihastella asiaa, koska muutoin saattaisi syntyä turha sota. Hyvää flowta ei kannata keskeyttää.
Vastakkainen esimerkki voisi olla tilanne, jossa leikki-ikäinen lapsi vaatii vanhempiaan viipymään vuoteen vierellä nukahtamiseen saakka. Onnekkaissa tilanteissa kyse on muutamista minuuteista mutta toisinaan aikaa voi kulua jopa toista tuntia, jolloin tilanne alkaa pikkuhiljaa kiristää koko perheen tunnelmaa.
Tällainen tilanne voi syntyä useissa tapauksissa. Lapsi voi olla temperamentiltaan poikkeuksellisen herkkä ja häneltä on ehkä vaadittu pärjäämistä tai arjen keskellä ei ehditä olemaan riittävästi lapsen kanssa. Perheessä voi myös olla jokin kriisi, kuten erotilanne tai vakava sairaus.
Mutta toisinaan takertuvan käyttäytymisen taustalta löytyy vanhemman vakaa oletus, että yöllinen erotilanne on aina ahdistava kokemus lapselle ja otollinen kehitysvalmius yksin nukkumiseen on voinut jäädä huomaamatta. Ja tilanne tulee vastaan vasta siinä vaiheessa, kun perhepdissä nukkuminen on käynyt mahdottomaksi ja omaan sänkyyn ja huoneeseen siirtyminen tapahtuu esimerkiksi muuton yhteydessä.
Lapsentahtisuus muotoutuu kehitystä myötäillen
Lapsentahtisuuden periaate säilyy samana vauvasta täysi-ikäisyyteen. Mutta sen muodot muuttuvat. Työssäni tapaankin aika ajoin tilanteita, joissa ollaan jumiuduttu toimintamalleihin, jotka eivät sovi lapsen ajankohtaiseen kehitystasoon.
Usein tämä koskee syömisen rytmittämistä ja unirutiineja. Syömisrytmi, joka sopii vastasyntyneelle aiheuttaa taatusti ongelmia 8 kk ikäisen kanssa. Ihan niin kuin vuosikkaan unirutiinien tulisi olla erilaiset kuin alle 6 kk ikäisellä.
Siksi on aina välillä hyvä pysähtyä pohtimaan, mitkä asiat voisivat toimia paremmin ja tarjota tukea meneillään olevaan kehitysvaiheeseen.
Lapsentahtisuus onkin minusta käsitteenä hieman virittäytynyt ja se liitetään turhan usein joihinkin yksittäisiin asioihin, kuten perhepedissä nukkumiseen tai sormiruokailuun. Lapsentahtisuutta voi ihan yhtälailla olla omassa sängyssä nukkuminen tai soseiden antaminen, jos se tapahtuu lapsen valmiuksien mukaisesti.
Mikäli vanhemmalle tulee selkeä vaikutelma, että lapsi nukahtaisi helpommin omassa rauhassaan kuin vanhemman silitellessä vieressä, on lapsentahtista silloin tukea tätä itsenäisen nukahtamisen taitoa.
Sinkkoseen palatakseni. Vaikka Sinkkonen onkin sitä mieltä, että vauvoja ei tarvitse koulia, hän ymmärtää kuitenkin, kuinka tärkeää perheen hyvinvoinnin kannalta on pitää huolta myös toimivasta unirytmistä ja nukkumisestä.
Kuten hän Helsingin sanomissa ilmestyneessä mielipidekirjoituksessaan toteaa:
” Vanhemmat voivat kylläkin tukea lastaan hallitsemaan itseään paremmin ja löytämään järkevän nukkumisrytmin. Vauvan voi antaa jäädä hetkeksi itkeskelemään, jotta se voi yrittää selvitä ongelmastaan omin voimin, mutta aikuinen käy tyynnyttelemässä lasta muutaman minuutin välein. Vanhempi voi myös toimia lapsen turvalelun tavoin: olla lähellä mutta passiivisena.”
Ollaan saatavilla ja lähellä mutta tarjotaan lapselle mahdollisuus onnistua omin voimin.