Äitiys on ihmeellinen rooli. Siihen liittyy usein odotuksia, joita emme aina edes tiedosta. Niinpä toisinaan saattaa käydä niin, että mielikuvat ja toiveet voivat joutua koetukselle ja on pakko tarkastella totuutta pelkäämättä. Aihe on minulle läheinen, koska ajauduin itsekin täydellisen äitiyden ansaan.
Teininä tienasin ensimmäiset taskurahani lapsenlikkana ja lukion jälkeen hakeuduin ulkomaille Au Pair-hommiin. Vähän aikuisempana pestauduin vielä reiluksi vuodeksi erääseen perheeseen lapsenhoitajaksi ja tein lastenhoitokeikkaa vielä iltaisinkin. Silloin vauvakuume iski oikein kunnolla.
Hoitolapsiperheeni eli mahdollisimman luonnonmukaisesti. Kestovaippojen liottaminen, villavaippahousujen peseminen kuului tavallisiin hommiini. Valmistin perheelle valmiiksi makrobiottisen aterian päivälliseksi ja kokkasin vaaperon lounaan joka päivä tuoreista luomuraaka-aineista. Perhe käytti homeopaattisia lääkkeitä ja synteettisiä lääkkeitä käytettiin vain äärimmäisissä tilanteissa. Jopa perheen astmaatikkoisä vältteli tulehdusta hoitavia kortisoonipitoisia lääkkeitä ja käytti niiden sijaan sinappihauteita hengitystoimintaansa edistääkseen.
Lapsia ei tietenkään rokotettu ja maitotuotteetkin olivat pannassa, koska niillä oli perheen äidin mukaan limaa lisäävä vaikutus.
Kaikki vaatteet olivat ruskovillaa, silkkiä, tai luomupuuvilla ja hillityn rustiikkisia.
Perheen äiti opiskeli steinerkoulun opettajaksi. Hän oli kaunis, laiha ja älykäs. Hän osallistui aktiivisesti maailmanparannustyöhön. Olisin halunnut olla hän.
Voi luoja! Uppouduin päätä pahkaa ja täysillä tähän maailmaan. Ja aloin luoda itselleni vahvaa mielikuvan siitä, minkälainen äiti tulisin olemaan lapselleni, jos joskus tulisin äidiksi.
Vihdoinkin äiti!
Meni vielä monta vuotta ennen kuin lopulta tulin äidiksi. Pääsin Tammisaaren sairaalaan synnyttämään ( noh, keisarinleikkaus järjettömän synnytyspelon vuoksi, 1 miinuspiste ). Vietin ihanan viikon sairaalassa vauvaan tutustuen ja huolellisesta imetysohjauksesta nauttien ( 2 pluspistettä ).
Lähdimme ajamaan kotiimme vauvan kanssa lumisateisena päivänä. Takapenkillä oli pieni kippurainen nyytti turvaistuimessa. Mieheni oli kauhusta valkea, koska sairaalassa unohdettiin antaa mukaan vauvamanuaali. Minä pursuin ja kuplin ihanissa mielikuvissa. Oli niin paljon asioita, joita piti päästä heti toteuttamaan.
Hankin kestovaipat, ruskovillat, luomupuuvillat. Käytin vauvaa vyöhyketerapiassa ja täysimetin ( plusplusplusplusplus ), ostin BabyBjörn kantorepun, koska en oppinut koskaan solmimaan kantoliinaa niin, että olisin uskaltanut kantaa vauvaa liinassa ( miinus ), nukutin vauvaa omassa sängyssään, koska en itse saanut unta vauvan vieressä ( miinus). Opetin vauvani nukahtamaan itsenäisesti, koska se sujui hyvin ja olin seurannut ystävääni, joka kipuili unettomien öiden vuoksi kahden lapsensa kanssa ( plus/miinus ).
Aluksi kaikki oli ihanaa. Minulla oli pieni suloinen nukke, josta olin pakahduttavan ylpeä. Suoritin hyväksi katsomiani asioita ja odotin, että lapsestani kasvaisi superyksilö. Olihan varustautunut suojaamaan hänen herkkää elimistöään mahdollisimman luomusti.
Varjoja paratiisissa
Sitten varjoisia hetkiä alkoi kerääntyä auringon keskelle. Ihana silkki-ihoinen vauvani muuttui hiljalleen rupikonnaksi. Puklut lensivät melkein kaarella. Ja vauvan pierut haisivat niin kamalilta, että silmiin kihosivat kyyneleet. Aloin viihtyä yhä pidempään Vauva-sivustolla, josta ammensin vertaistietoa siitä, mikä vauvaani voisi vaivata.
Maitotuotteet, ehdottomasti homogenoidut! Kananmuna, naudanliha, sitrushedelmät… Äidit vertailivat imetysdieettejään antaumuksella. Todellisia hardcore -äitejä olivat ne, joiden imetysdieetti koostui muutamasta ruoka-aineesta, joista ainakin puolet oli hyvin hankalasti saatavia. Ilman tarkkaa dieettiä heidän vauvoilleen tuli megalomaaniset ongelmat ja arjesta yhtä itkuhorroria.
Minäkin messusin palstoilla homogenoimattomien maitotuotteiden puolesta, koska olin satavarma, että käyttämällä vain niitä vauvani kummalliset oireet katoaisivat. Etsin maanisesti maitohyllyltä tiettyjä tuotteita ja vaihdoin kauppaa, jos lempijogurttini oli poistettu valikoimasta.
Kun neuvolalääkäri ehdotti miedon hydrokortisonivoiteen käyttämistä pahimpiin ihottumakohtiin, valistin häntä kortisonin vaarallisuudesta ja siitä, kuinka se nujertaa ihmisen puolustusmekanismin lopullisesti. Näin olin lukenut ”Homeopatian perusteet” -nimisestä opuksesta.
Lääkäri koetti urheasti olla pyörittelemättä silmiään.
Vauvani iho meni yhä kamalamman näköiseksi. En enää kehdannut lähteä mihinkään muualle kuin neuvolaan. Vauva alkoi saada säännöllisesti aivan odottamattomia rintaraivareita ja huusi kuin tapettava, aina kun tarjosin tissiä. Maito vain suihkusi seinille ja olin epätoivoinen. Mitä minä tein väärin?
Kyselin ihottuman hoitoon täsmäohjeita Vauva-sivuston viisailta. Ostin siellä suositeltua luomurasvaa, jossa oli tervaa ja vuohenmaitoa. Suosittelija kertoi sen parantaneen lapsensa sitkeän ihottuman. Niinpä toiveikkaana voitelin vauvani tällä ihmerasvalla.
Tsädäm!! Koko pieni ihminen lehahti rajulle nokkosrokolle.
Olin kauhuissani, nyt se kuolee!!
Soitin neuvolan suoraan linjaan, josta ohjattiin päivystykseen. Ja päivystyksen kautta osastolle. Vauvallani oli nokkosrokon lisäksi vetistävää tulehdusta, joka pitäisi hoitaa välittömästi, muutoin olisi vaarana bakteeritulehdus.
Totuus iskee kasvoihin
Osastolla vakavailmeinen lääkäri kyseli oireiden alkamisesta ja ihon kunnosta. Hän hypisteli ruskovillaa ja totesi, että villavaatteet saattavat usein ärsyttää ihoa. Minä valistin häntä, ettei hienompaa ja pehmeämpää materiaalia olekaan ja kuinka villa on erityisesti vauvojen herkälle iholle mitä sopivinta materiaalia.
Ainoa ihottumasta vapaa alue oli vaippa-alue, jota vasten oli puhdas puuvillaharsovaippa. Lääkäri käänteli ja nosteli vauvan kankkuja ja totesi: ”Hyvin hoidettu!” Mieheni on edelleen kiitollinen tuosta lausahduksesta, josta hän ammensi voimia tämän kummallisen käyttöohjeettoman otuksen vanhemmuuteen.
Vauva passitettiin verikokeisiin. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että vauvamme reagoi vahvasti kaikille kotimaisille viljoille. Maito näytti nollaa. Olin yhtä aikaa helpottunut mutta kauhuissani. Mitä ihmeessä tekisin nyt, kun rakastin hyvää leipää ja leivonnaisia. Tuolloin, 19 vuotta sitten, kauppojen luontaisesti gluteeniton valikoima oli kovin vaatimatonta.
Koetin toipua tiedosta, kun samaan aikaan lempeä sairaanhoitaja alkoi opettaa meille, vauvan herkän ja atooppisen ihon hoitamista. Ei enää ruskovillaa, vaan puhdasta puuvillaa. Säännöllinen pesu aamuin illoin ja huolellinen rasvaus neutraalilla perusvoiteella epämääräisten luomuvoiteiden, kylmien kaalinlehtien ja noitakeitoksien sijaan.
Ja mietoa hydrokortisonia tulehtuneimpiin kohtiin. Tämä oli minulle kaikkien vaikein oppi hyväksyä. Olinhan elänyt kymmenen vuotta siinä uskossa, että kortisoni on immuniteetin pahin tuhoaja.
Suurin takaisku oli imetyksen lopettaminen ja siirtyminen erikoiskorvikkeelle. Oli vielä pakko testata se maitoallergiankin mahdollisuus. Olin ollut niin pakahduttavan ylpeä maitoa suihkuavista tötteröistäni, joilla olisin voinut ruokkia parikin vauvaa mutta en kerta kaikkiaan kyennyt ajattelemaan elämää ilman leipää ja itsetehtyjä herkkuleivonnaisia. Olin valvonut huolesta soikeana kokonaisen viikon ja torkkunut vartin pätkissä. Sieluni huusi pullaa, suklaakakkua ja rapeakuorista leipää. Toimintakykyni oli täysi nolla. Kuljin zombina pieruverkkareissa, IKEA-kassin kokoiset silmäpussit olivat turvoksissa loputtomasta itkeskelystä ja valvomisesta.
Kuinka olinkaan onnistunut epäonnistumaan äitinä niin pahasti.
Mutta kaiken tuon kurjuuden keskellä, jokin oman hyvinvointini viimeisistä suojelusenkeleistä kuiski korviini, että olisiko parempi lakata hakkaamasta päätä seinään.
Ja niin minun persouteni herkkuihin voitti täysimetyksen toiveen ja lankesin korvikemammaksi (äitiyden perisynti: imetyksestä luopuminen oman jaksamisen vuoksi, miljoona miinuspistettä).
Toivon kipinöitä
Kului viikko ja toinenkin. Vauva loi rupikonnanahkansa ja muuttui silkki-ihoiseksi untuvikoksi. Pieruista ei enää lähtenyt taju ja kamalan hajuinen korvikekin tuntui maistuvan vaaville oikein hyvin. Isikin pääsi nyt syöttöpuuhiin. Sain iltaisin ja öisin levätä kunnolla. Lähdin käymään elokuvissa! Pääsin kampaajalle ja vaateostoksillekin ilman vauvaa! Tunsin häivähdyksen entisestä minästäni häämöttävän äitiyden takaa. Peilistäkään ei enää katsonut vieras naama.
Aloin elpyä ja nukkua itsekin. Ironisinta oli se, että kaikista näistä hankaluuksistaan huolimatta vauva oli aina nukkunut erinomaisesti mutta minä olin kieriskellyt yöni hirveitä itsesyytöksiä mielessäni pyöritellen. Joka ikinen yö klo 03:27 mieleeni jysähti: PASKA MUTSI!
Vaikka vauvan vointi koheni, tunsin itseni takinkääntäjäksi. Olin joutunut hylkäämään kaikki hellimäni mielikuvat täydellisestä luomuäitiydestä. Välillä vihasin vauvaani, koska hän ei taipunut siihen, mitä olisin toivonut. No ei kyllä totta puhuen puolisonikaan, mutta hän oli hienotunteisesti katsellut kaahotustani luomumaailmassa ymmärtävin silmin.
Mutta eihän sitä kauaa kyennyt olemaan vihainen vauvalle, kun toinen vain kujerteli takaisin ja alkoi keksiä yhä hauskempia juttuja. Niinpä jotenkin vaivihkaa aloin vain keskittyä enemmän vauvaani, enkä siihen, kuinka häntä halusin hoitaa ja minkälainen äiti olisin halunnut olla.
Vähitellen arki alkoi muuttua oikein mukavaksi. Vauvasta tuli taapero ja taaperosta myöhemmin turbotenava. Mutta siitä alkaakin ihan toinen tarina, jonka saatan joskus kertoa teille.
Rakkaudella
Sari Tammikari
Muksuperheen uniohjaaja
Lue lisää aiheesta https://muksuperheenuni.fi/kun-vanhempi-ei-nuku/